Vuosi ja kolme päivää...

...on aika jonka Fálki on ollut Suomessa. Niin se aika rientää nopeasti. Nyt on hyvä muistella kuluneen vuoden tapahtumia eli siitä mistä lähdettiin, mitä on koettu ja mihin on tultu.

Vuosi sitten lokakuun 11. päivä Fálki saapui yhdessä Hriman kanssa Tinnonmäen upouuteen pihattoon. Hevoset olivat päästään melko pyörällä ja tuskin uskalsivat liikkua alapihalta metsään. Erityisesti Fálkin katse on jäänyt mieleen sen ensimmäisinä Suomen päivinä, se oli jotenkin tyhjä ja etäinen, luulen että sen ajatukset olivat vielä jossain hyvin kaukana, kotiseutunsa avarissa maisemissa. Rauhallinen Fálki oli, oikeastaan unelias, yritti ymmärtää mihin oli tullut, miksi ja millainen tämä uusi paikka oikeastaan on. Toden teolla, kaikki oli uutta pojalle, joka on tunturiylänköjen kasvatti, puuttomien seutujen ja ankarien olojen tuotosta.

Seuraavana päivänä tulivat Milla, Gná ja Vima, jotka olivat tuttuja samalta pitkältä matkalta, ja rohkeat tammat näyttivät tien ylämetsään. Ja nämä kolme reipasta tammaa ovat siitä lähtien olleet samaa laumaa Fálkin kanssa.

Pari ensimmäistä viikkoa Fálki sai rauhassa tutustua uuteen elämäänsä. Se vetäytyi usein syrjään hälinästä, halusi olla ihan omissa oloissaan, tarvitsi aikaa tottua. Tein sen kanssa jokusen kävelyretken antaen sille aikaa ihan niin paljon kuin se halusi. Otettiin rauhallisesti, hevosen ehdoilla. Joskus minusta tuntui että tämä hevonen kuihtuu käsiin, se vaikutti jotenkin niin lamautuneelta ja surumieliseltä. Ennen viime syksyä en tykännyt syksystä. Tänä syksynä olen ihmeekseni huomannut suorastaan rakastavani syksyä. Ainoa selitys jonka sille keksin on se, että Fálki saapui luokseni syksyllä, keskelle pimeneviä iltoja ja hiljenevää luontoa.

Aloin ratsastaa kun Fálki oli saanut jokusen viikon olla ihan ilman mitään vaatimuksia. Se oli jo tottunut siihen että heinä kannettiin sen eteen, eikä sen tarvinnut itse etsiä sitä lumipeitteen alta, kuten vanhassa kotimaassaan. Se alkoi viihtyä yhä paremmin ja paremmin, se piristyi ja sen silmiin palasi elämänilo. Syksyllä ja talvella teimme paljon maastoretkiä ja erityisesti kuutamoratsastukset ihan vaan kahdestaan ovat jääneet mieleen. Luottamusasiat olivat heti alusta asti kunnossa ja Fálki sai totutella kanssani kaikki suomalaisiin omituisuuksiin, kuten metsään, risuihin ja siihen ettei eteenpäin useinkaan näe niin kauas niinkuin Islannissa aina.

Kenttä oli vaikea paikka. Hevonen, joka ei eläessään ollut nähnyt ratsastuskenttää, tunsi olonsa siellä epämukavaksi eikä se osannut siellä liikkua. Tai liikkui kyllä, mutta useimmiten laukassa. Kentän takaosa oli pelottava paikka ja kaarteissa sen oli vaikea pitää tasapainoaan. Kulmiin ratsastuksesta ei ollut puhettakaan, eikä oikein volteistakaan, väistöistä tai muista hienouksista puhumattakaan. Töltti ei sujunut kuin muutamia askelia satunnaisesti. Fálki kulki pitkänä, epäryhdikkäästi, painoi ohjalle ja oli jäykkä. Mutta sen luonne oli ja on mitä mahtavin: rohkea, nöyrä, viisas ja yrittäväinen. Ajattelin että ajan kanssa se kyllä oppii kaiken sen minkä muutkin hevoset. En halunnut kiirehtiä sen kanssa, aloimme ottaa pieniä askelia kerrallaan.

Olen kirjannut ylös kaikki ratsastus- ja muut liikutuskerrat. Aika paljon on mahtunut yhteen vuoteen. Fálki oppi kulkemaan kentällä, se oppi menemään volteilla, väistöjen alkeet, siirtymiset, pysähdykset, peruutuksen. Se oppi olemaan pelkäämättä takanurkkia, se oppi menemään kulmiin. Lammasfarmin tunturihevosesta tuli pikkuhiljaa oikein käyttökelpoinen ja monipuolinen ratsu.

Ongelmilta ei kuitenkaan ole vältytty niinkuin elämässä ei yleensäkään niiltä pysty välttymään. Töltti ei alkanut sujua meidän yhteispelillä. Muutamia askelia sieltä tuli mutta ei sen enempää, hevonen oli aina pian ravilla. Keväällä siitä oli oikein jo päässyt kasvamaan kynnyskysymys. Silloin tajusin että turha tässä on enää painiskella ongelman kanssa, asialle pitää tehdä niinkuin on kaikkein järkevintä. Varasin jo hyvissä ajoin Fálkille kuukauden koulutusjakson ammattilaisen luona, kun tiesin että syyskuuksi lähtisin itse reissaamaan. Ja tullessani takaisin oli hevonen kuin eri hevonen! Tai siis luonne oli tietysti oma entinen mukava itsensä, mutta ratsastettavuudeltaan ihan eri luokkaa. Niin lyhyessä ajassa ja niin paljon lisää! Töltti onnistuu nyt ja paranee koko ajan. Nelikäyntihevosesta olikin tullut viisikäyntihevonen. Pohkeenväistö ja etuosakäännökset sujuvat mallikkaasti. Se vastaa pidätteeseen paljon paremmin kuin ennen. Ja mikä tärkeintä, saimme yhteistä opetusta koulutuspaikassa, ja silloin jotain loksahti kohdalleen työskentelyssämme.

Oppimisen vuosi on tämä vuosi siis ollut meille molemmille. Välillä on ollut hyvinkin rankkaa, kaikki tunnetilat on koettu ja on käyty aallonpohjalla, mutta sieltä on aina noustu ja hienot hetket ovat kuitenkin päällimmäisinä mielessä. Jos joku kysyisi että olenko katunut päätöstäni tuoda "islanninrakkauteni" mukanani Suomeen, vastaisin ehkä että välillä olen katunut, mutta en kuitenkaan ehkä ihan oikeasti. Tuskin ilmankaan osaisi elää, tai jos niin kävisi niin kovin suuri tyhjiö siitä jäisi.

Toivon Fálkille, pienelle muumipeikolle, monia mukavia elinvuosia, terveyttä ja iloa. Jos minulla joskus tulee olemaan muita hevosia, mikään niistä ei varmasti tule pääsemään yhtä lähelle sydäntäni.